Ajankohtaista

Topeliuksen hautamuistomerkki

Liisa Lindgrenin esitelmä avaa hienolla tavalla Topeliuksen hautamuistomerkin Valoa kohti symboliikkaa ja historiaa.

» Lue lisää

Juhlavuosi 2018 ja kirjoituskilpailu Eläköön - Leve Zachris!

Juhlavuoden kunniaksi Topelius-seura on julistanut Eläköön - Leve Zachris!  -kirjoituskilpailun, jonka tarkoituksena on tehdä Topeliusta tutummaksi nuorille.

» Lue lisää

Kirjamessut Helsingissä, Turussa ja Göteborgissa

Tutut Helsingin Kirjamessut järjestetään 25.-28.10.2018 Helsingin Messukeskuksessa. Turun kirjamessut järjestetään 5.10.-7.10.2018

» Lue lisää

Topeliuksen hautamuistomerkki



Valoa kohti


Enkelit olivat pidettyjä hautaveistosten aiheita niin katolisissa kuin protestanttisissakin maissa 1800-luvun puolivälistä aina 1920-luvulle asti. Suomen hautausmaille rukoilevat ja suojelevat enkelit ilmestyivät 1800-luvun jälkipuolella. Vuosisadan loppua kohden sarjatuotanto laski hautakoristeiden kustannuksia ja teki etenkin maalatuista sinkkienkeleistä yhä useampien saavutettavia. Prerafaeliittien ja nasareenien maalauksia mukaileva lempeän vanhahtava enkelikuva vastasi aikalaisten käsitystä taivaallisesta kauneudesta.
Varhaiskristillisenä aikana enkelit oli kuvattu siivettöminä miespuolisina olentoina. Ne saivat 300-luvun jälkipuolella siivet kreikkalais-roomalaisilta voitonjumalattarilta sekä seireeneiltä, jotka kreikkalaisissa hautamuistomerkeissä houkuttelevat laulullaan kuolevia Haadekseen. Enkelien valkoisesta vaatetuksesta oli keskusteltu jo Nikaian ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325, mutta kuvataiteessa enkelien valkoiset kaavut tulivat muotiin vasta paljon myöhemmin. Keskiajan kuvataide toi enkeleihin inhimillisiä piirteitä ja puki ne useimmiten hovipukuihin. Varhaisrenessanssista lähtien kuvataiteen enkelit esiintyivät miehen, naisen tai lapsen hahmoissa. Renessanssin ja barokin taide antoi taivaallisille olennoille jopa aistillisia piirteitä.
Evankeliumien enkeli Kristuksen ylösnousemuksen mysteerin todistajana oli ilmestynyt kuvataiteeseen jo 400-luvulla. Myöhäiskeskiaika loi polvillaan rukoilevan enkelin haudanvartija-aiheen. Katolisessa kirkossa, jossa esirukouksilla oli suuri merkitys, enkelien odotettiin vievän ihmisen rukoukset taivaaseen puhuvan hänen puolestaan. Hautataiteessa ajatus enkeleistä taivaallisina puolestapuhujina ja sanansaattajina näkyi lohtua ja myötätuntoa painottavissa eleissä ja ilmeissä. Jo varhaiskirkon oppineet olivat vakuuttuneita, että jokainen sai syntyessään tai kasteessa suojelusenkelin. Katolisten maiden kuvataiteessa suojelusenkelit yleistyivät etenkin 1600-luvulta lähtien, kun vastauskonpuhdistus kävi protestantteja vastaan sekä sanan että kuvan keinoin.
Valistuksen aika muutti olennaisesti käsityksiä kuolemasta. Mielikuva kauhistuttava säälimättömästä viikatemiehestä vaihtui näkemykseen kuolemasta arvokkaana, unen kaltaisena ikuisena lepona. Kuoleman henkilöitymä sai vaikutteita antiikin kuolemangeniuksesta. Julman Thanatoksen sijaan lempeästä, elämänliekin soihdun alassuin kääntäneestä siivekkäästä helleeninuorukaisesta tuli uusklassismin hautataiteessa suosittu aihe. Erityisesti italialaisen Antonio Canovan (1757-1822) ja tanskalaisen Bertel Thorvaldsenin (1770-1844) esimerkit jättivät jälkensä useaan taiteilijasukupolveen, myös suomalaisiin kuvanveistäjiin.

Ylös valoon

Kuvanveistäjä Walter Runeberg (1838-1920) oli opiskeluvuosinaan Kööpenhaminassa ja Roomassa sisäistänyt uusklassismin kuvakielen, jossa antiikin kuvasto sulautui vaivatta kristilliseen aihepiiriin. Lukuisia hautamuistomerkkien kuolemangeniuksia ja suojelusenkeleitä tehneen Runebergin toteuttamista hautaveistoksista tunnetuin on Zachris Topeliuksen enkeli Hietaniemessä.
Maaliskuussa 1898 kuollut Topelius haudattiin 1885 kuolleen puolisonsa Emilien vierelle Hietaniemen vanhalle alueelle, joka nykyisin tunnetaan Taiteilijakukkulana. Hautajaispäivänä koululaisilla oli vapaata, ja koululuokat kokoontuivat kunniakujiksi hautajaisaaton reitin varrelle. Suomen Naisyhdistys otti seuraavana vuonna tehtäväkseen pystyttää siveellisiä ja kristillisiä ihanteita puolustaneen lasten ja kotien runoilijan hautapatsaan. Helmikuun manifestin jälkeisissä tunnelmissa hanke tarjosi tilaisuuden kansallistunnetta nostattavaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Hankkeen toimeenpanijat olivat aikansa sivistyneitä vaikuttajia kuten Emilie Bergbom, Alexandra Gripenberg, Aurora Karamzin, Hilda Käkikoski. Erityisesti naisille osoitettuun patsaskeräykseen osallistuivat myös Suomen ja Ruotsin koululaiset ja jopa Amerikan suomalaissiirtolaiset.
Hautamuistomerkistä järjestettiin kilpailu, jonka voitti (1902) Walter Runeberg luonnoksellaan Valoa kohti. Runeberg oli luonnoksessaan huomioinut Topeliuksen viisitoista vuotta aiemmin esittämän, mutta toteutumattoman toiveen ylösnousemuksen enkelistä Emilien haudalle. Runeberg muovaili veistoksen Helsingin ateljeessaan Bulevardilla. Kookas pronssiveistos valettiin Belgiassa, sillä Suomessa ei tuolloin vielä ollut taidevalun ammattilaisia. Muistomerkki, jonka koristeellisen, Turussa veistetyn graniittijalustan oli suunnitellut arkkitehti Gustaf Nyström, paljastettiin toukokuussa 1905.

Antiikin jumalattaret ja suojelusenkeli

Muistomerkin palmunoksaa pitelevää naishahmoa on pidetty topeliaanisena suojelusenkelinä. Hautakiven vierellä kasvaneiden koivujen perusteella muistomerkin on nähty myös viittaavan Koivu ja tähti -satuun, jossa enkelit pikkulintujen hahmossa ja pihakoivun oksiston läpi loistavan tähden avulla johdattavat lapset kotiin. Lapsia kaitsevien suojelusenkelien kuvasto perustuu Raamatun tarinaan Tobiaasta ja Rafaelista. Topeliuksen hautaenkeli on kuitenkin enemmän kuin satuhahmo.
Pariisissa, jossa Walter Runeberg oli työskennellyt kaksi vuosikymmentä 1876-1896, hautaveistosten ikonografia ei poikennut sanottavasti muista henkilömuistomerkeistä. Eklektinen tyylien ja lähteiden hyödyntäminen oli ominaista kummallekin lajille. Säveltäjien, taiteilijoiden ja runoilijoiden kumppaneina muistomerkeissä oli tavan takaa siivekkäitä, toinen toistaan kevyempiin, kehon muodot paljastaviin draperioihin verhottuja muusia ja maineen hengettäriä. Usein nekin nousivat siivilleen kuten Topeliuksen enkeli.
Topeliuksen enkelin pitelemä palmunoksa on kristilliseen kuvakieleen siirtynyt antiikinajan voiton- ja rauhansymboli, mutta lukuisissa 1800-luvun suurmiespatsaissa palmunoksa palveli ikuisen maineen vertauskuvana. Suurmiesten muistomerkeissä on usein esitetty myös rintansa paljastanut maineen personifikaatio Fama. Topeliuksen hautamuistomerkissä enkelin rinnan paljastaminen näyttää kuitenkin yhdistyvän kristillisiin hyveisiin, joita ovat usko, Fides, ja toivo, Spes, sekä lähimmäisenrakkaus, Caritas. Viimeksi mainitun ikonograafiseen traditioon kuuluu yhtäältä lapsijoukon ympäröimä nuori naishahmo ja toisaalta nälkäkuolemalta pelastunut vanha isä.
Walter Runebergillä oli kuitenkin toinenkin, Caritasta suorempi lähtökohta hautaenkelille, nimittäin antiikin voitonjumalattaren, kreikkalaisen Niken ja roomalaisen Victorian hahmo. Arkeologien esille kaivamat antiikin veistokset jättivät jälkensä Runebergin ikäpolven kuvanveistäjien tuotantoon. Vuonna 1822 Pompejista oli kaivettu antiikinaikainen voitonjumalatarta esittävä pienoispronssi, joka inspiroi osin rekonstruoitunakin monia aikalaiskuvanveistäjiä samoin kuten 1860-luvulla Kreikasta löydetty, Pariisin Louvreen päätynyt Samothrakeen Nike.
Nike-hahmon siivet on kuvattu tyypillisesti ylös nostettuina, mikä hulmuavan draperian ohella korostaa vaikutelmaa dynaamisesti lentävästä jumalattaresta. Topeliuksen enkelin vasen, palmunlehvää pitelevä käsi on samassa asennossa kuin Pompejin Nikellä, joka on mahdollisesti alun perin myös kantanut voiton tunnusta eli palmunlehvää. Topeliuksen enkelin sormet koskettavat otsan viisisakaraista tähteä, pentagrammia, jonka ylin sakara osoittaa ylöspäin. Tähti kuvaa Kristusta ja Jumalan sanaa, mutta haudalla se ilmaisee ennen muuta uskoa iankaikkiseen elämään.
Klassinen Victoria-Nike sulautui ongelmitta kristilliseen kuvastoon ja muuttui vähitellen enkeliksi. Topeliuksen hautamuistomerkissä Runeberg kuitenkin poikkesi aiheeseen olennaisesti kuuluvasta dynaamisesta liikkeestä. Hautaenkelin liike ei suuntaudu esikuvansa mukaisesti voimakkaasti eteenpäin vaan levollisesti ylöspäin, kristillisen voiton suuntaan. Pieni kumpu enkelin jalkojen alla on viite Nike-aiheeseen kuuluvaan kuulaan, joka voitonjumalattaren jaloissa symboloi voittoisaa valtakuntaa. Enkelin jalkojen alla kumpu on tulkittavissa jumalan valtakunnaksi.

Jumalan apulaiset

Topeliuksen postuumisti julkaistu Lehtisiä mietekirjastani sisältää pohdintaa enkeleistä. Topelius kirjoitti uskovansa enkeleihin, jotka olivat välttämätön rengas älyllisten olentojen ylenevässä sarjassa ja olemassaolon suuressa ketjussa. Enkelien vapaus oli suurempi kuin ihmisen, sillä ne olivat vapaita ajasta, paikasta ja ruumiista. Enkelit olivat Jumalan apulaisia, jotka iloitsivat ja surivat ihmisten kanssa, vastaanottivat kuolevien hengen ja julistivat viimeisen tuomion. Topeliuksen enkelit olivat sallimuksen aina toimivia välikäsiä. Ihminen saattoi luulla suojelusenkelin ohjausta oman vapaan tahtonsa teoksi, vaikka enkelien toiminta ohjasi lopulta myös aatteita ja kansanhenkeä muuttaen ne maailmanhistoriaksi.

 

Liisa Lindgren


Artikkeli perustuu kirjoittajan hautakuvanveistoa käsittelevään julkaisuun:
Lindgren, Liisa. Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. SKS, Helsinki 2009.
Lindgren, Liisa. Memoria. Gravvårdar, skulpturkonst och minneskultur. SLS, Helsingfors 2009.

 

Topeliuksen_hautamuistomerkki